Laiska sunnuntai aamu. Vetelehdin sängyssä ja nautin viimeisistä hetkistä unenrajamailla. Kännykkä herättää.
Äiti soittaa ja hihkuu ilouutiset.
" Onnista tulee ukki ja minusta mummi! Niin ihan oikea mummi ei mikään mummi puoli. Jenna sanoi niin, että kyllä sinä sitten tulet olemaan ihan oikea mummi lapselle...blablabla..."
Miks en laittanut kännykkää äänettömälle illalla, mietin ja yritän saada silmät auki ja ajatukset kasaan.
Kuuntelen vielä hetken ja onnittelen kohteliaasti, samalla puukko kääntyy hitaasti sydaämessäni.
Sanon heipat, kun äitini veilä yrittää huudella lopppuun, "niin että Varpu sinusta tulee sitten täti"

Tähän hetkeen käpertyy minuuteni nuolemaan haavojaan, vetäen häntänsä eteensä sojamuuriksi, silti urheasti katsoen eteenpäin. Eikä niitä kyyneleitä olekkaan tarkoitettu kaikille nähtäväksi.

Olen 27-vuotta. Kolme vuotta vaille kolmekymppinen, tai ihan tarkkaan  2 vuotta ja 9 kk! Ystävätär lohdutti minua sanomalla " kyllä säkin vielä ehdit" kun kirjoitti talon ostokirjoja alle.
Ei tämä ole katetutta, siitä että muilla menee hyvin! Olen onnellinen kaikkien puolesta, ihan oikeasti!
Mutta se tässä kirvelee, kun mä en tiedä mitä mä tulen saamaan, kun mulle ei oo luvattu mitään tulevaisuuten.